perjantai 6. joulukuuta 2013

Hiljaista on

Olen elänyt niin kiireistä elämää viimeisen melkein vuoden ajan, että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään, minulla ei ole ollut sanottavana yhtään kokonaista järkevää lausetta. Tämä blogi pysyköön siis sellaisena kanavana minulle johon voin käydä "sylkäisemässä sanottavani" aina silloin kun siltä tuntuu ja on aikaa. En yritä kirjoittaa mitään, kirjoitain vain jos on sanottavaa.

Lupasin ensimmäisen kirjoituksen jälkeen palata piakkoin kirjoittamaan lestadiolaisten naisten/äitien mahdottomuudesta neuvoa tyttäriään perhesuunnitteluun.

Tämä asia on mielestäni vakava ongelma vanhoillislestadiolaisuudessa. Koko ongelma lähtee siitä, että seksin harrastaminen kuuluu vasta avioliittoon tai vielä enemmän ehkäisykieltoon. Esiaviollisen seksin kieltämisen vuoksi vanhoillislestadiolaiset nuoret menevät hyvinkin nuorina naimisiin, moni jo 18-vuotiaina. Seurusteltuaan esimerkiksi 15-vuotiaasta asti. Vanhemmat saattavat jopa painostaa nuoria menemään naimisiin jos seurustelu on jatkunut jo muutaman vuoden ajan. Sen vuoksi, että seurustelevat eivät vain ajautuisi huoruuden syntiin (harrastamaan seksiä ennen avioliittoa) tai ettei vain syntyisi suvulle häpeällisiä aviottomia lapsia.
Joissakin perheissä saatetaan kyllä kehottaa esimerkiksi lopettamaan seurustelu tai pitämään muutama vuosi väliä, jotta ei oltaisi niin nuoria naimisiin mentäessä. Kun tiedetään mitä se vanhoillislestadiolaisilla tarkoittaa (lapsia, opiskeluiden keskeytymistä, miehillä jopa opiskeluiden päättymistä kun pitää mennä töihin jotta voi elättää kasvavan perheensä). Mutta näissäkään perheissä ei nosteta kissaa pöydälle ja käydä aikuisten oikeasti keskustelua siitä, mitä naimisiin meno vanhoillislestadiolaisilla tarkoittaa. Vanhemmat eivät kerro totuudenmukaisesti siitä, kuinka raskasta suurperhettä on pyörittää ja miten paljon vaivaa ja erilaisia ongelmatilanteita ja väsymystä se voi aiheuttaa. Niin yksilölle kuin parisuhteellekin. Nuorille jää ruusuinen kuva avioliitosta, parisuhteesta ja perhe-elämästä, sekä samalla isot paineet suoriutua tehtävästä yhtä "kuuliaisesti" kuin vanhempansa.

Vanhemmat tai äidit eivät voi kertoa siitä kärsimyksestä ja vaivasta ja väsymyksestä mitä ovat kohdanneet suurperheen arjessa tai siitä miltä on tuntunut tulla niin nuorena äidiksi/isäksi. Tällöinhän he toisivat esiin sen, että Jumala ei välttämättä anna niitä lapsia vain sen verran kuin kukin heistä jaksaa kantaa (kuten vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan). Koko lapsiasiahan nojaa tähän "luottamukseen Jumalaan".
Tällaisista asioista ei siis voida suoraan puhua, eikä sitä todellisuutta myöskään voida hyväksyä tai ymmärtää vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kaikki negatiiviset asiat jotka liittyvät lasten tuloon ja ehkäisykieltoon sivuutetaan tai verhoillaan jollain uskomiseen liittyvällä asialla. Kuten, että "kun epäilys hiipii mieleen, se kertoo uskon vähentymisesta ja äiti tarvitsee silloin anteeksiantamusta ja voimaa jotta jaksaa taas luottaa Jumalan tahtoon." "Äidin pitää pystyä luottamaan Jumalan tahtoon ja antaa elämänsä Hänen käsiinsä."

Äitiys on myös ylikorostettua ja "ihannoitua" vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Se on naisten tehtävä ja useat uudemman sukupolven naiset kokevat helposti huonommuuden tunteita siitä, että eivät jaksa, vertaavat itseään aikaisemman sukupolven naisiin ja heidän jaksamiseensa. Olen myös kuullut, että joskus vanhemmat naiset ovat sanoneet että "minäkin olen jaksanut ja pystynyt niin teidän nuorempienkin on pystyttävä". Olen kuullut heiltä rivien välistä katkeroitunutta puhetta asiaan liittyen.

Yhteisössä miehet siis puhuvat äitiydestä näennäisesti kauniisti ja arvostavasti. Mutta todellisuudessa miehillä esimerkiksi työ ja harrastukset menevät äidin ja perheen jaksamisen edelle lähes jokaisessa perheessä. Perheen pyörittäminen ja arjesta huolehtiminen jää pitkälti äitien harteille. Mikä varmasti johtuu osittain siitä, että lapsia tulee tiheään ja miehetkin ovat väsyneet tilanteeseen ja pakenevat todellisuutta töihin ja harrastuksiin. Miehillä on myös kovat paineet elättää perhe ja vieläpä mahdollisimman leveästi.

Seuraava epäkohta onkin sitten se, että naisilla tai äideillä ei kuitenkaan ole yhteisössä minkäänlaista sananvaltaa. Srk:n johtokuntaan ei kuulu naisia, eikä naisten ääntä muutenkaan seurakunnassa kuunnella. Äitiydestä puhutaan korulausein ja äidit nostetaan näennäisesti jalustalle yhteisössä ja seurapuheissa, mutta todellisuus on toista. Äitien on vaan jaksettava ja kestettävä tilanne kuin tilanne. Miehet voivat paeta töihin ja harrastuksiin, sekä vedota perheen elannon hankkimiseen.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, vanhoillislestadiolaisissa on niitä äitejä jotka eivät ole katkeroituneita. He ajattelevat omilla aivoillaan ja ymmärtävät tilanteen todellisuuden ja vakavuuden. He kärsivät siitä, että näkevät lapsensa väsyneenä tilanteessa, jossa ei näytä olevan ulospääsyä. He eivät voi neuvoa lastaan tekemään konkreettisia ratkaisuja/valintoja tilanteen muuttamiseksi tai parantamiseksi. Suoran puheen sijaan he joutuvat puhumaan siitä, kuinka Jumala antaa jokaiselle sen verran kuin kukin jaksaa, vaikka olisivat oman kokemuksen kautta sen vääräksi todenneet. Siitä ei saa puhua, se osoittaisi heikkoa uskoa ja antaisi lapselle luvan "toimia Jumalan tahdon vastaisesti".

Tulipas epämääräistä ja hyppivää tekstiä, jos tätä joku lukee niin koita saada selvää ja poimia tekstistä ajatuksiani. Jospa saisin ensi kerralla aikaan jotain fiksumpaa ja jäsennellympää tekstiä. Liittyen nyky-lestadiolaisiin, jotka elävät hyvin kaksinaismoralistista ja tekopyhää elämää. 


maanantai 29. huhtikuuta 2013

lestadiolaisuuden monet kasvot

Lähiaikoina lestadiolaisuus on ollut paljon esillä mediassa. Muutaman viimeisen vuoden aikana kyseinen uskonlahko on päätynyt otsikoihin lähinnä liikkeen sisällä tapahtuneiden pedofilia-tapausten vuoksi. Nämä tapaukset aiheuttivat paljon julkista keskustelua, sekä keskustelua, kritiikkiä ja hajaannusta myös liikkeen sisällä. Liikkeen sisällä syntyi jopa kirja joka kertoo lestadiolaisen perheen tytöstä jota oli hyväksikäytetty lapsena, siitä lisää tässä: http://freepathways.wordpress.com/maijan-tarina/ . Sisällä kuohui, ja jotkut liikkeeseen kuuluvat uskaltautuivat puhumaan liikkeen sisäisistä ongelmisa, mikä johti jopa useiden puhujien erottamiseen (joiltakin vanhoillislestadiolaisilta saarnamiehiltä otettiin pois oikeudet puhua yhteisön tilaisuuksissa, eli seuroissa). Samoihin aikoihin pinnalle nousivat myös naispappi- ja homokysymykset. Median oli helppo nostaa monenlaisia asioita liikkeeseen liittyen esille -vanhoillislestadiolainen konservatiivisuus on helppo tuomita.

Entisenä vanhoillislestadiolaisena pedofilia-tapausten julkisuudessa puiminen ja yleistäminen vanhoillislestadilaisten keskuudessa tuntui inhottavalta - enhän ollut koskaan itse törmännyt yhteenkään sellaiseen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen, jossa olisi ollut pedofiliaa (ainakaan sellaista ei ole koskaan tullut esille).  Mielestäni se oli median liiottelua, vanhoillislestadiolaisuudessa ei varmastikaan esiinny pedofiliaa yhtään sen enempää kuin muissakaan ihmisissä. Ymmärrän toki, että aiheella on helppo herkutella. Uskonnollisessa liikkeessä tapahtuva hyväksikäyttö on aina jotenkin vielä vähemmän hyväksyttävää, kuin muiden ihmisten keskuudessa. Kun julkisesti annetaan liikkeestä ja sen jäsenistä puhtoinen ja "muita parempi" kuva, pitäisi sen tuomat odotukset myös pystyä täyttämään. Siitä lienee kyse.

En näe pedofiliaa, naispappeuden tai homouden toteuttamisen hyväksymättömyyttä ongelmana liikkeessä. Moni muukin uskonnollinen suuntaus tai lahko edustaa vastaavanlaisia -konservatiivisia arvoja. Mielestäni jokaisella on oikeus omiin arvoihin ja asenteisiin, siinä missä muutenkin Suomessa kaikilla ihmisillä on vapaus olla, sekä poliittisesti, että uskonnollisesti mitä mieltä tahansa. Lestadiolaisuudessa (nimenomaan ainakin vanhoillislestadiolaisuudessa) on paljon hyvää ja hyviä arvoja. Näitä on pitkä liuta, esimerkiksi ydinperheen vaaliminen, kielteinen suhtautuminen avioeroon, kielteinen suhtautuminen alkoholiin, kielteinen suhtautuminen avioiliiton ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin, lapsi-myönteisyys, lainkuuliaisuus, kovan työn tekemisen arvostus yms.

Mutta..mielestäni liikkeen ongelma on yhteisön jäsenten keskinäinen kilpailu ja käsittämätön kateus ja "epäjumalien" palvonta. Siitä kertovat muu muassa monet uskovaisten naisten ja äitien pitämät lifestyle-blogit sekä Maaliskuussa ilmestyneessä Me naiset-lehdessä ollut juttu vanhoillislestadiolaisten naisten elämästä otsikolla: "Vanhoillislestadiolaisten naisten tyylikäs elämä".  Juttu oli osunut aiva keskelle, juuri naulan kantaan. Siinä tulee esille ne kaikki keskeiset ongelmat mitä yhteisö pitää sisällään. http://freepathways.wordpress.com/2013/03/26/pelataanko-naisia/, http://www.kotimaa24.fi/blogit/me-naiset-tyylikkaeaesti-uskossa, http://www.hs.fi/sunnuntai/Lestadiolaista+lifestyle%C3%A4/a1353131990174. Tässä muutama linkki joissa on kritisoitu asiaa aika osuvasti :) Jotenkin todella nolo tuo helsingin sanomienkin juttu, rivien välistä voi lukea, kuinka toimittaja hieman piilo-piikittelee jutussa haastateltua bloggaria ja hänen "teko-taiteellista" elämäänsä :D. Jota hän ei kuitenkaan itse ilmeisesti ymmärrä.

Olen sitä mieltä, että lestadiolais-naisten antama juttu Me Naiset- lehdelle oli tarkoitettu ikään kuin lestadiolaisuuden maineen puhdistamiseksi ja rypistyneen kuvan silittämiseksi. En tarkoita, että liikkeen johdolla olisi jutun kanssa mitään tekemistä -ei varmastikaan ole. Mutta näkemykseni on, että kun lestadiolaisilla naisilla/äideillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä (kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuutta kouluttautuakaan, vaikka jutun naiset ovatkin korkeasti koulutettuja, heillä ei ole periaatteessa mahdollisuutta vaikuttaa lapsilukumääräänsä, heillä ei ole mahdollisuutta korostaa ulkonäköään tai naiseuttaan meikkaamalla tai värjäämällä hiuksia, heillä ei ole mahdollisuutta harrastaa esimerkiksi viinejä tai välttämättä kuunnella edes haluamaansa musiikkia tai harrastaa tanssia yms.). Joten ainoat mahdollisuudet oman minuuden korostamiselle ja pönkittämiselle ovat laihuudesta huolehtiminen, sisustaminen, kodin laittaminen, bloggailu ja tuhlailevan elämäntyylin korostaminen ja mahdollisimman kadehdittavan kuvan antaminen itsestään ja perheestään. On ymmärrettävää, että ihmisen pitää saada jostakin se mielihyvä ja kun muuta keinoa ei ole, on lähdetty kilpailemaan design-tuotteilla, hienoilla autoilla, uusilla taloilla, remonteilla, merkkivaatteilla, vanhemmuudella, teko-taiteellisuudella (jolla pyritään antamaan seesteinen, cool ja täydellinen kuva omasta elämästä, sekä äitinä, vaimona että naisena). On kyllä ihailtavaa pyrkiä koristelemaan arki, tekemään arjesta juhlaa, mutta se kaikki teennäisyys ja yrittämisen meininki on se, mihin moni kompastuu. On ihana katsella ihmisiä ja perheitä joissa asiat ovat hyvin, arki soljuu kevyesti ja kaikilla on hyvä olla, mutta jos se kaikki tehdään hampaat irvessä, ja jos sen tarkoituksena on vain muille näyttäminen mennään kyllä metsään.

Ja sitten vielä tähän tekopyhyyteen joka on toinen ISO, IHMETELTÄVÄ ja KÄSITTÄMÄTÖN RISTIRIITA yhteiössä. Vanhoillislestadiolaisuuden yksi perusasia on, että lapsilukumäärää ei säädellä (sitä ei ole mihinkään kirjoitettu, mutta se on vain niin). Tästä huolimatta esimerkiksi Me Naiset-lehden jutun naisilla ei ole kenelläkään isoa perhettä, he ovat kaikki kerenneet opiskella korkeakoulu-tutkinnon ym. Se ei olisi mahdollista ilman myönteistä suhtautumista ehkäisyyn. Onneksi hellä on ollut järki kädessä sen asian kanssa, mutta tässä törmäämmekin tekopyhyyteen jota liikkeen sisällä on enemmän kuin vähän. Minun mielestäni on käsittämätöntä, että ihmiset kehtaavat sanoa julkisesti vastustavansa naispappeutta, ehkäisyä, avioero ym. jos selvästi kuitenkaan eivät itse elä kyseisten vaatimusten tai arvojen mukaisesti. Tämä on sitä kaksinaamaisuutta, mitä kyseisen yhteisön sisällä on paljon. Se on varmaan monelle heille normaalia ja syntymälahjana saatua. Olen jopa kuullut lestadiolaisperheessä opetettavan: "mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure." Eli suomeksi sanottuna, voit tehdä kaikenlaista, mutta tee se piilossa ja näytä päälle päin vain se, mitä odotat muiden sinun olevan. Nähdäkseni viimeisen 10 vuoden aikana lestadilaisuus on alkanut näyttää yhä enemmän siltä, että yhteisön jäsenet pitävät tärkeimpänä asiana mainettaan ja ulkoisten puitteidensa näyttävyyttä, sekä mahdollisimman kadehdittavan elämäntyylin tavoittelua.

Yhteisöstä eronneena, olen pikku hiljaa alkanut näkemään yhteisön ulkopuolisin silmin ja oivaltanut monia asioita, joita en aikaisemmin ole ymmärtänyt. Esimerkiksi lainkuuliaisuutta korostetaan lestadiolaisuudessa, mutta tiedän liikkeen sisällä olevan paljon sisäpiirin-kauppaa ja hyvä veli-tyylisiä sopimuksia, joiden avulla esimerkiksi jotkin lestadiolaiset yritykset menestyvät paremmin. Tavoitellaan vain omaa etua - oman edun tavoittelemisella ei ole rajoja. Monetkaan vanhoillislestadiolaiset eivät varmaan itsekään edes tiedosta sitä, ei tarvitse kyseenalaistaa omia arvoja ja valintoja, kun yhteisö on tehnyt sen, on ikään kuin yhteisön omatunto, ei tarvita henkilökohtaista omaatuntoa. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan, kuten hiusten värjäämiseen tai meikkaamiseen, tai ehkäisyn käyttämiseen. Kaikkeen. Yhteisö on muokannut säännöt ja omantunnon, henkilökohtaista omaatuntoa ei tarvita mihinkään.

Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon. Ensi kerralla lisää ajatuksiani. Ainakin siitä, kuinka vaikeassa tilanteessa esimerkiksi äidit ovat, kun eivät voi neuvoa esimerkiksi tyttäriään perhesuunnitteluun, vaikka näkisivät tyttären olevan liian nuori tai kypsymätön vanhemmaksi. Uskovainen äiti ei voi antaa lapselleen sellaisia neuvoja, se olisi tuomittavaa. Pitää vain neuvoa luottamaan Jumalan tahtoon ja antaa asia Jumalan haltuun.