Hiljaista on

Olen elänyt niin kiireistä elämää viimeisen melkein vuoden ajan, että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään, minulla ei ole ollut sanottavana yhtään kokonaista järkevää lausetta. Tämä blogi pysyköön siis sellaisena kanavana minulle johon voin käydä "sylkäisemässä sanottavani" aina silloin kun siltä tuntuu ja on aikaa. En yritä kirjoittaa mitään, kirjoitain vain jos on sanottavaa.

Lupasin ensimmäisen kirjoituksen jälkeen palata piakkoin kirjoittamaan lestadiolaisten naisten/äitien mahdottomuudesta neuvoa tyttäriään perhesuunnitteluun.

Tämä asia on mielestäni vakava ongelma vanhoillislestadiolaisuudessa. Koko ongelma lähtee siitä, että seksin harrastaminen kuuluu vasta avioliittoon tai vielä enemmän ehkäisykieltoon. Esiaviollisen seksin kieltämisen vuoksi vanhoillislestadiolaiset nuoret menevät hyvinkin nuorina naimisiin, moni jo 18-vuotiaina. Seurusteltuaan esimerkiksi 15-vuotiaasta asti. Vanhemmat saattavat jopa painostaa nuoria menemään naimisiin jos seurustelu on jatkunut jo muutaman vuoden ajan. Sen vuoksi, että seurustelevat eivät vain ajautuisi huoruuden syntiin (harrastamaan seksiä ennen avioliittoa) tai ettei vain syntyisi suvulle häpeällisiä aviottomia lapsia.
Joissakin perheissä saatetaan kyllä kehottaa esimerkiksi lopettamaan seurustelu tai pitämään muutama vuosi väliä, jotta ei oltaisi niin nuoria naimisiin mentäessä. Kun tiedetään mitä se vanhoillislestadiolaisilla tarkoittaa (lapsia, opiskeluiden keskeytymistä, miehillä jopa opiskeluiden päättymistä kun pitää mennä töihin jotta voi elättää kasvavan perheensä). Mutta näissäkään perheissä ei nosteta kissaa pöydälle ja käydä aikuisten oikeasti keskustelua siitä, mitä naimisiin meno vanhoillislestadiolaisilla tarkoittaa. Vanhemmat eivät kerro totuudenmukaisesti siitä, kuinka raskasta suurperhettä on pyörittää ja miten paljon vaivaa ja erilaisia ongelmatilanteita ja väsymystä se voi aiheuttaa. Niin yksilölle kuin parisuhteellekin. Nuorille jää ruusuinen kuva avioliitosta, parisuhteesta ja perhe-elämästä, sekä samalla isot paineet suoriutua tehtävästä yhtä "kuuliaisesti" kuin vanhempansa.

Vanhemmat tai äidit eivät voi kertoa siitä kärsimyksestä ja vaivasta ja väsymyksestä mitä ovat kohdanneet suurperheen arjessa tai siitä miltä on tuntunut tulla niin nuorena äidiksi/isäksi. Tällöinhän he toisivat esiin sen, että Jumala ei välttämättä anna niitä lapsia vain sen verran kuin kukin heistä jaksaa kantaa (kuten vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan). Koko lapsiasiahan nojaa tähän "luottamukseen Jumalaan".
Tällaisista asioista ei siis voida suoraan puhua, eikä sitä todellisuutta myöskään voida hyväksyä tai ymmärtää vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kaikki negatiiviset asiat jotka liittyvät lasten tuloon ja ehkäisykieltoon sivuutetaan tai verhoillaan jollain uskomiseen liittyvällä asialla. Kuten, että "kun epäilys hiipii mieleen, se kertoo uskon vähentymisesta ja äiti tarvitsee silloin anteeksiantamusta ja voimaa jotta jaksaa taas luottaa Jumalan tahtoon." "Äidin pitää pystyä luottamaan Jumalan tahtoon ja antaa elämänsä Hänen käsiinsä."

Äitiys on myös ylikorostettua ja "ihannoitua" vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Se on naisten tehtävä ja useat uudemman sukupolven naiset kokevat helposti huonommuuden tunteita siitä, että eivät jaksa, vertaavat itseään aikaisemman sukupolven naisiin ja heidän jaksamiseensa. Olen myös kuullut, että joskus vanhemmat naiset ovat sanoneet että "minäkin olen jaksanut ja pystynyt niin teidän nuorempienkin on pystyttävä". Olen kuullut heiltä rivien välistä katkeroitunutta puhetta asiaan liittyen.

Yhteisössä miehet siis puhuvat äitiydestä näennäisesti kauniisti ja arvostavasti. Mutta todellisuudessa miehillä esimerkiksi työ ja harrastukset menevät äidin ja perheen jaksamisen edelle lähes jokaisessa perheessä. Perheen pyörittäminen ja arjesta huolehtiminen jää pitkälti äitien harteille. Mikä varmasti johtuu osittain siitä, että lapsia tulee tiheään ja miehetkin ovat väsyneet tilanteeseen ja pakenevat todellisuutta töihin ja harrastuksiin. Miehillä on myös kovat paineet elättää perhe ja vieläpä mahdollisimman leveästi.

Seuraava epäkohta onkin sitten se, että naisilla tai äideillä ei kuitenkaan ole yhteisössä minkäänlaista sananvaltaa. Srk:n johtokuntaan ei kuulu naisia, eikä naisten ääntä muutenkaan seurakunnassa kuunnella. Äitiydestä puhutaan korulausein ja äidit nostetaan näennäisesti jalustalle yhteisössä ja seurapuheissa, mutta todellisuus on toista. Äitien on vaan jaksettava ja kestettävä tilanne kuin tilanne. Miehet voivat paeta töihin ja harrastuksiin, sekä vedota perheen elannon hankkimiseen.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, vanhoillislestadiolaisissa on niitä äitejä jotka eivät ole katkeroituneita. He ajattelevat omilla aivoillaan ja ymmärtävät tilanteen todellisuuden ja vakavuuden. He kärsivät siitä, että näkevät lapsensa väsyneenä tilanteessa, jossa ei näytä olevan ulospääsyä. He eivät voi neuvoa lastaan tekemään konkreettisia ratkaisuja/valintoja tilanteen muuttamiseksi tai parantamiseksi. Suoran puheen sijaan he joutuvat puhumaan siitä, kuinka Jumala antaa jokaiselle sen verran kuin kukin jaksaa, vaikka olisivat oman kokemuksen kautta sen vääräksi todenneet. Siitä ei saa puhua, se osoittaisi heikkoa uskoa ja antaisi lapselle luvan "toimia Jumalan tahdon vastaisesti".

Tulipas epämääräistä ja hyppivää tekstiä, jos tätä joku lukee niin koita saada selvää ja poimia tekstistä ajatuksiani. Jospa saisin ensi kerralla aikaan jotain fiksumpaa ja jäsennellympää tekstiä. Liittyen nyky-lestadiolaisiin, jotka elävät hyvin kaksinaismoralistista ja tekopyhää elämää.